Lissabonin kevät on aina hyvä idea

Kesken pahimman työrupeaman tehtävät irtiotot ovat aina vähän kaoottisia. Sääennusteen mukaisia tavaroita kaavin kokoon sen verran kuin matkustamoon otettavaan laukkuun saa laittaa, ja koneessa sitten huokaisin, kun enää ei ollut juuri sillä hetkellä pakkoa tehdä mitään. Vaikka Lissaboniin on suoriakin lentoja, tykkään Lufthansan vaihtolennoista, koska niissä on inhimillisemmät ajat: ei lähtöä tai saapumista pikkutunneilla. Lissabonissa on minusta vain yksi vika: lentomatka on aika pitkä. Mutta saksalainen tarjoaa ihan hyvää viiniä myös turistiluokassa.

Majoituksen suhteen minulla ei ollut muuta vaatimusta kuin päästä nimenomaan Alfamaan. Kun tulisin ovesta kadulle, olisin heti siellä, missä halusin aikaa viettää eikä tarvitsisi siirtyä mihinkään. Almamater Lisbon Apartmentsin huoneisto oli valoisa ja tilava, ja sen parvekkeelta oli ihana näkymä merelle asti. Mutta ytimessä olossa on myös kääntöpuolensa: niin ihania kuin Lissabonin kapeilla kaduilla ajelevat vanhat puuratikat ovatkin, niistä tulee aika infernaalinen kolina silloin, kun itse haluaisi vielä nukkua.

Escolas Gerais oli kotikatuni melkein viikon. Menin mihin tahansa, kuljin sitä pitkin. Sitä pitkin kulkee ratikkalinja. Noissa vanhoissa ratikoissa on jotain hirmu sympaattista. Sen varrella on Copenhagen Coffee Lab & Bakery, jonka aamiaiselle menin joka päivä, koska se oli niin käsittämättömän hyvä. Kadun toinen pää nousee ihan Alfaman ytimeen. Siinä on pieni viinibaari ja -myymälä, jonka omistajalla riittää aikaa jokaiselle asiakkaalle, vaikka ostos olisi miten pieni. Baarin seinällä on kyltti: "Wine is the Answer – What was the question?"

Lissabon on rinteessä, joten upeita auringonlaskupaikkoja luulisi olevan runsaasti. Parhaaksi kutsutulta en nähnyt koko aurinkoa, mutta minulle ihanin oli ihan muuta kuin upea maisema. Olin nähnyt paikan jo päivällä ja palasin hyvin varustautuneena illalla uudelleen. Ostin läheisestä kaupasta sopivat eväät: mansikoita ja viiniä. Ihana myyjä avasi pullon valmiiksi. Sain paikan betonimuurilta. Koirat leikkivät puistossa alapuolella. Nuori mies soitti kitaraa. Minulla oli viiniä ja mansikoita. Auringonlasku jäi oikeastaan toissijaiseksi.

Muistin Bairro Alton kaupunginosan nimen edellisiltä kerroilta ja suuntasin yhden päiväkävelyistäni sinne. Maltoin jättää Alfaman hetkeksi. Olo oli kuin olisin vaihtanut kaupunkia. Alfaman vilkkaus vaihtui Bairro Alton lähes tyhjyyteen. Graffitit ja katutaide olivat vallanneet seinät. Rakennusten pastellisävyt eivät oikein sopineet yhteen niiden kanssa. Vain muutama ihminen käveli vastaan. Avoinna oli pieni sekatavarakauppa ja hattukauppa, joka eli vähän kuin väärässä paikassa. Ei ole väärä arvaus, jos sanon Bairro Alton heräävän illalla, kun sen ravintolat ja baarit avautuvat. Päivän aavemainen hiljaisuus on silloin varmasti poissa.

Oli ihana istua aurinkoisilla terasseilla ja syödä kalaa. Portugalilaisen ruoan perusta on meren herkuissa, onhan maalla pitkä rantaviiva ja Atlantti ovella. Monessa asiassa olen yllytyshullu, mutta ruokaan asti se ei yleensä yllä. Merenelävissä vaikeuskerrointa lisää vielä se, etten tiedä, miten niitä syödään ja mitä osia niistä syödään. Jotenkin kuitenkin päädyin tilanteeseen, että edessäni oli pieniä kikkareita, merkillisiä kotiloita ja jotain, mikä näyttää vihannekselta, mutta on merestä. Niiden syöminen oli melkoista näpertämistä. Jos olisi ollut kova nälkä, olisi ehkä tullut nälkäkiukku, koska vatsan täyteen saamiseksi täytyi kuoria ja kaivaa aika paljon, ja suuhun sai kerrallaan kovin pienen palan ruokaa.

Ei tainnut äiti opettaa tarpeeksi, että vieraiden kyytiin ei pitäisi lähteä, tai jos opetti, olen onneksi nuo sanat jo unohtanut. Tapasin Lissabonissa miehen, joka halusi näyttää minulle maailman kauneimman rannan. Eihän tällaisesta voinut kieltäytyä. Lähdimme ajamaan rannikkoa pitkin kohti länttä ja sitten vähän luoteeseen. Siellä on Cabo da Roca, Manner-Euroopan läntisin kohta, ja jossain sen lähellä on ranta, jollaisesta en ollut osannut edes haaveilla. Rannalle pääsee kapeaa polkua pitkin. Rinne on jyrkkä. Liukaspohjaiset tennarit liukuvat pois alta, ja menetän tasapainoni. Alas on puolen tunnin matka, jos ei ole tottunut tällaiseen maastoon ja kunnolla varustautunut. Mutta ranta on laskeutumisen arvoinen, vaikka aikaa menisi tuplasti. Alhaalla ei ole kuin yksi kirmaileva cockerspanieli omistajansa kanssa ja kiviin lyövät aallot. Kävelen edestakaisin enkä malttaisi lähteä pois.

Kevätbreikki Lissaboniin oli parasta, mitä itselleni saatoin antaa. Olin pitänyt kaupungista ennenkin, mutta nyt suorastaan rakastuin siihen. Taas opin, että kaupunkilomallekin on hyvä antaa aikaa enemmän kuin viikonloppu. Kun oli aikaa rauhassa kuljeskella, sain enemmän kiinni kaupungin tunnelmasta kuin nähtävyydeltä toiselle säntäillessä olisin saanut. Jos jotain voin itselleni luvata, se on paluu tähän aurinkoiseen rappioromantiikan, kaakelitalojen ja pikkuratikoiden kaupunkiin.