Tim
Oli kiehtovaa matkustaa Liettuaan – maahan, jossa en ollut koskaan aiemmin käynyt. Vilnan arkkitehtuuri, kulttuuri ja ruoka ovat tuttuja Tallinnasta ja Riiasta, mutta silti kaupungilla on vahva oma leimansa. Olin kuullut monen kehuvan Vilnan kauneutta ja nähnyt tänä kesänä Vilnasta Instagramissa ihania kuvia. Kaupungissa kiehtoivat etukäteen myös Pohjois-Euroopan suurin Vanhakaupunki, lyhyt lentomatka, sopivan kokoinen kohde neljän päivän reissua varten ja suomalaiselle edullinen hintataso.
Söin aamiaista hotellilla ja sitten vietin kaikki päivän kaupungilla seikkailemassa myöhään iltaan asti. Koin paljon, ja ihastuin Vilnaan! Kaupunki on niin kompakti, että lähes kaikkiin nähtävyyksiin oli kävelymatka, erityisesti kun majoituin ydinkeskustan hotellissa. Käytin liikkumiseen myös paljon Boltin sähköpotkulautoja, jotka säästivät jalkoja, olivat hinnaltaan edullisia ja niitä oli keskustassa ja Vanhassakaupungissa saatavilla runsaasti.
Olen käynyt pari kertaa Riiassa, Tartossa ja Pietarissa sekä lukemattomia kertoja Tallinnassa, mutta Liettua oli jäänyt minulle Itä-Europoopan maista tuntemattomaksi.
Sama juttu tuntuu olevan monien suomalaisten kohdalla, onhan Liettua meille kaukaisin Baltian maista. Toisin kuin Tallinnassa ja Riiassa, joissa olen törmännyt suomalaisiin lähes joka kadun kulmassa, Vilnassa kuulin suomen kieltä vain lentokentällä, hotellin aamiaisella ja Kansanmurhan uhrien museossa.
Matkustan tavallisesti ystävien kanssa, mutta tällä kertaa en saanut ketään potentiaalista ystävääni mukaani lyhyellä varoitusajalla. Olin suunnitellut reissua mielessäni yli kuukauden, heinäkuun alun Riian matkastani lähtien. Ostin kuitenkin lentoliput Vilnaan vasta samalla viikolla, kun lähdin reissuun, ja harva pystyy irrottautumaan matkaan niin ex tempore. Vaikka aluksi vähän jännitin sitä, että olen lähdössä yksin ulkomaille pitkästä aikaa, niin tuntui myös rentouttavalta miettiä aikatauluja ja tekemisiä vain oman mieleni mukaan.
Kyseessä oli myös niin lyhyt reissu, etten uskonut tuntevani oloani matkalla yksinäiseksi, enkä tuntenutkaan. En tosin viihdy yökerhoissa tai baareissa yksin, joten ne jäivät nyt pois ohjelmasta, mutta enpä olisi edes jaksanut mennä klubien hälyyn pitkien nähtävyyspäivien jälkeen. Yhtenä iltana kävin tosin hotellini viihtyisässä aulabaarissa juomassa maksuttoman tervetulolasillisen kuohuviiniä, ja samalla selasin rauhassa älypuhelintani.
Helsinki–Vilna
Pakatessa tuli sählättyä mutta matkustaminen lentäen oli kätevää
Vilna ei ole merenrantakaupunki kuten Tallinna, Riika tai Pietari, joten sinne ei pääse Helsingistä käsin risteilyaluksella. Bussimatkat Tallinnasta Vilnaan ovat hyvin edullisia, mutta köröttely kestää yhdeksän tuntia. Niinpä päätin säästää aikaa ja lentää.
Ostin lentoliput vasta maanantaina, kun lähdin reissuun perjantaina. Ensimmäinen lento lähti Helsinki-Vantaan lentokentältä aamukymmeneltä. Nautin aamulla lentokentän kahvilassa ylihintaisen kahvin ja croissantin. Kahvilassa ruokaileminen ja samalla lentokoneiden lähtöjen seuraaminen ikkunasta on osa lentokenttäperinnettäni. Välilasku Riiassa kesti sopivasti puolitoista tuntia, niin ehdin syödä lounaaksi poke-kulhon lohella lentokentän ravintolassa.
Riian lentokentän edestä lähti 3G-tunnuksella bussi, joka matkasi vain vartissa keskustaan, kahden minuutin kävelymatkan päähän hotellistani. Kun astuin lentokentältä ulos, bussi oli jo odottamassa kentän edessä. Kätevää!
Matkalipun voi Vilnassa ostaa joko kuljettajalta tai ladata Trafi-nimisen sovelluksen älypuhelimeen. Varmaan Vilnan lentokentällä olisi myös ollut lippuautomaatteja. Lipun hinta ei päätä huimaa: puolen tunnin ajan voimassa oleva bussilippu kustantaa 65 senttiä ja tunnin ajan voimassa oleva taas 90 senttiä.
Olisin ollut hotellilla juuri kahdelta, kun huoneeni olisi luovutettu. Kuitenkin olin jo lentokentällä huomannut, että mukanani oli kaksi väärää puhelimen laturia eikä yhtään oikeaa... Ensimmäinen tehtäväni olikin Google Mapsin avulla selvittää, mistä voisin aluksi ostaa oikeanlaisen laturin.
Hotellini sijaitsi onneksi pääkadulla, jossa oli myös Flying Tiger -ketjun puoti, ja sain ostettua sieltä neljällä eurolla laturin. Kävin myös kemikaliossa ostamassa matkakoon piilolinssinesteen ja yksisarvisen kuvalla koristellun lasten hammastahnan. Olin unohtanut piilarinesteen kotiin, ja hammastahnani taas oli takavarikoitu Helsinki-Vantaan lentokentällä, koska hallussani olevien nesteiden määrä ylitti sallitun rajan. Näiden alkusähläysten jälkeen olin valmis tutustumaan hotelliin ja Vilnaan.
Vilna ei ole merenrantakaupunki kuten Tallinna, Riika tai Pietari, joten sinne ei pääse Helsingistä käsin risteilyaluksella. Bussimatkat Tallinnasta Vilnaan ovat hyvin edullisia, mutta köröttely kestää yhdeksän tuntia. Niinpä päätin säästää aikaa ja lentää.
Ostin lentoliput vasta maanantaina, kun lähdin reissuun perjantaina. Ensimmäinen lento lähti Helsinki-Vantaan lentokentältä aamukymmeneltä. Nautin aamulla lentokentän kahvilassa ylihintaisen kahvin ja croissantin. Kahvilassa ruokaileminen ja samalla lentokoneiden lähtöjen seuraaminen ikkunasta on osa lentokenttäperinnettäni. Välilasku Riiassa kesti sopivasti puolitoista tuntia, niin ehdin syödä lounaaksi poke-kulhon lohella lentokentän ravintolassa.
Riian lentokentän edestä lähti 3G-tunnuksella bussi, joka matkasi vain vartissa keskustaan, kahden minuutin kävelymatkan päähän hotellistani. Kun astuin lentokentältä ulos, bussi oli jo odottamassa kentän edessä. Kätevää!
Matkalipun voi Vilnassa ostaa joko kuljettajalta tai ladata Trafi-nimisen sovelluksen älypuhelimeen. Varmaan Vilnan lentokentällä olisi myös ollut lippuautomaatteja. Lipun hinta ei päätä huimaa: puolen tunnin ajan voimassa oleva bussilippu kustantaa 65 senttiä ja tunnin ajan voimassa oleva taas 90 senttiä.
Olisin ollut hotellilla juuri kahdelta, kun huoneeni olisi luovutettu. Kuitenkin olin jo lentokentällä huomannut, että mukanani oli kaksi väärää puhelimen laturia eikä yhtään oikeaa... Ensimmäinen tehtäväni olikin Google Mapsin avulla selvittää, mistä voisin aluksi ostaa oikeanlaisen laturin.
Hotellini sijaitsi onneksi pääkadulla, jossa oli myös Flying Tiger -ketjun puoti, ja sain ostettua sieltä neljällä eurolla laturin. Kävin myös kemikaliossa ostamassa matkakoon piilolinssinesteen ja yksisarvisen kuvalla koristellun lasten hammastahnan. Olin unohtanut piilarinesteen kotiin, ja hammastahnani taas oli takavarikoitu Helsinki-Vantaan lentokentällä, koska hallussani olevien nesteiden määrä ylitti sallitun rajan. Näiden alkusähläysten jälkeen olin valmis tutustumaan hotelliin ja Vilnaan.
Hilton Garden Inn Vilnius City Centre
Hotelli tarjosi laatua keskustassa
Tunnettuun Hilton-ketjuun kuuluvaa Vilnan hotellia on raskautettu pitkällä mutta kuvaavalla nimellä: Hilton Garden Inn Vilnius City Centre. Nimi “garden” viittaa hotellin terassiin, jossa voi nauttia aamiaisen. Sana puutarha tuntui liioittelulta, koska kyseessä on asfalttinen kävelykatu, jossa kasvaa puita ja jonne on tuotu ruukkukasveja. Kuitenkin kun istuin aamuisin terassipöydässä, paikka vaikutti varsin vehreältä, tunnelmalliselta ja rauhalliselta, jopa siis puutarhamaiselta. Hotellissa on myös kattoterassi, mutta se oli kiinni koko sen ajan kun majoituin hotellissa.
Hotelli sijaitsi keskustassa, Vilnan autottomalla pääkadulla Gedimino Avenualla, jonka luona oli hauskoja taideteoksia: kolme värikästä ovea, jotka eivät johtaneet mihinkään, ja liukuportaiden mallinen liukumäki. Aivan vieressä oli myös ruokakauppa ja kivoja kahviloita ja ravintoloita. Erityisesti hotellia vastapäätä oleva Yellow herätti mielenkiintoni, koska ravintolassa niin sisustus kuin ruuat olivat kaikki keltaisia! En kuitenkaan ehtinyt syödä ravintolassa.
Hotellin lähellä oli myös yksi kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä eli Vilnan suurin aukio Lukiškės. Olin vaikuttunut, kun jäin bussista pois aukion vieressä. Aukiolla oli suihkulähde, josta syöksyi ilmaan erikokoisia suihkuja, ja uima-asuiset lapset kirmailivat suihkujen keskellä. Elokuun ajaksi aukiolle oli tänä kesänä rakennettu Open Beach, eli paikalle oli tuotu rantahiekkaa, rantatuoleja, riippumattoja ja hassuja rantakylttejä. Aukiolla on myös liila kukkapelto, leikkipuisto, penkkejä sekä apostoli Pyhän Filippuksen ja Pyhän Jaakobin punainen kirkko.
Hotellin henkilökunta oli todella kohteliasta, ja vastaanotto oli avoinna ympäri vuorokauden. Sain kolmannesta kerroksesta King Room -huoneen, jossa oli nimen mukainen muhkea ja mukava king size -parivuode. Raskaat verhot tekivät huoneesta pilkkopimeän yöksi ja kun äänieristyskin oli erinomainen, sain erittäin makoisat yöunet.
Huone oli kokonaisuudessaan tilava, hyvin varusteltu ja tyylikäs, vaikka sisustukseltaan turvallisen geneerinen. Ihmettelin aluksi, ettei makuuhuoneessa ollut kattovalaisinta, vain useita lukulamppuja. Illalla ymmärsin pointin: ikkunan takana roikkui pyöreitä lamppuja, jotka syttyivät palamaan smaragdinvihreinä. Kaunis vihreä valo ikkunasta muutti huoneeni futuristiseksi. Huoneen varusteluun kuului vedenkeitin, teetä ja kahvia ja kahvikapselikone ja kylpyhuoneessa oli tarjolla pieniä ja laadukkaan näköisiä purkkeja, joissa oli sampoota, hoitoainetta, suihkusaippuaa ja vartalovoidetta.
Hotellin aamiainen ansaitsee erityismaininnan! Etenkin annan arvoa sille, että buffetissa saattoi paistaa itse vohvelinsa ja pyytää kokkia tekemään täytetyn munakkaan. Muuten esillä olivat klassiset mutta runsaat aamiaisruuat: sämpylöitä, kasviksia, lohta, jogurtteja, myslejä, hedelmäpaloja, muffinseja ja makeita piirakoita. Huomasin tosin tulevani aamulla täyteen jo munakkaasta, mutta söin silti vielä osan paistamastani vohvelista hillolla ja Nutellalla hedelmien kera.
Myös hotellin oma aulabaari on tyylikäs ja sen nojatuolit ovat mukavia. Olin iloinen siitä, että hotellin aulassa oli pieni 24h-myymälä. Ostin nimittäin siitä yhtenä iltana huoneeseeni caesarsalaatin, kun lähiruokakauppa oli jo mennyt kiinni kymmeneltä ja minuun oli iskenyt yöpalan nälkä.
Verrattuna muihin saman tasoisiin hotelleihin Vilnassa, Hilton oli edullinen, vain 47 €/yö. Kenties syy edullisempaan hintaan on se, että suurin osa muista laadukkaista hotelleista sijaitsee Vilnan Vanhassakaupungissa ja lisäksi osassa muista hotelleista on pieni kylpylä tai persoonallisempi sisustus.
Tunnettuun Hilton-ketjuun kuuluvaa Vilnan hotellia on raskautettu pitkällä mutta kuvaavalla nimellä: Hilton Garden Inn Vilnius City Centre. Nimi “garden” viittaa hotellin terassiin, jossa voi nauttia aamiaisen. Sana puutarha tuntui liioittelulta, koska kyseessä on asfalttinen kävelykatu, jossa kasvaa puita ja jonne on tuotu ruukkukasveja. Kuitenkin kun istuin aamuisin terassipöydässä, paikka vaikutti varsin vehreältä, tunnelmalliselta ja rauhalliselta, jopa siis puutarhamaiselta. Hotellissa on myös kattoterassi, mutta se oli kiinni koko sen ajan kun majoituin hotellissa.
Hotelli sijaitsi keskustassa, Vilnan autottomalla pääkadulla Gedimino Avenualla, jonka luona oli hauskoja taideteoksia: kolme värikästä ovea, jotka eivät johtaneet mihinkään, ja liukuportaiden mallinen liukumäki. Aivan vieressä oli myös ruokakauppa ja kivoja kahviloita ja ravintoloita. Erityisesti hotellia vastapäätä oleva Yellow herätti mielenkiintoni, koska ravintolassa niin sisustus kuin ruuat olivat kaikki keltaisia! En kuitenkaan ehtinyt syödä ravintolassa.
Hotellin lähellä oli myös yksi kaupungin tärkeimmistä nähtävyyksistä eli Vilnan suurin aukio Lukiškės. Olin vaikuttunut, kun jäin bussista pois aukion vieressä. Aukiolla oli suihkulähde, josta syöksyi ilmaan erikokoisia suihkuja, ja uima-asuiset lapset kirmailivat suihkujen keskellä. Elokuun ajaksi aukiolle oli tänä kesänä rakennettu Open Beach, eli paikalle oli tuotu rantahiekkaa, rantatuoleja, riippumattoja ja hassuja rantakylttejä. Aukiolla on myös liila kukkapelto, leikkipuisto, penkkejä sekä apostoli Pyhän Filippuksen ja Pyhän Jaakobin punainen kirkko.
Hotellin henkilökunta oli todella kohteliasta, ja vastaanotto oli avoinna ympäri vuorokauden. Sain kolmannesta kerroksesta King Room -huoneen, jossa oli nimen mukainen muhkea ja mukava king size -parivuode. Raskaat verhot tekivät huoneesta pilkkopimeän yöksi ja kun äänieristyskin oli erinomainen, sain erittäin makoisat yöunet.
Huone oli kokonaisuudessaan tilava, hyvin varusteltu ja tyylikäs, vaikka sisustukseltaan turvallisen geneerinen. Ihmettelin aluksi, ettei makuuhuoneessa ollut kattovalaisinta, vain useita lukulamppuja. Illalla ymmärsin pointin: ikkunan takana roikkui pyöreitä lamppuja, jotka syttyivät palamaan smaragdinvihreinä. Kaunis vihreä valo ikkunasta muutti huoneeni futuristiseksi. Huoneen varusteluun kuului vedenkeitin, teetä ja kahvia ja kahvikapselikone ja kylpyhuoneessa oli tarjolla pieniä ja laadukkaan näköisiä purkkeja, joissa oli sampoota, hoitoainetta, suihkusaippuaa ja vartalovoidetta.
Hotellin aamiainen ansaitsee erityismaininnan! Etenkin annan arvoa sille, että buffetissa saattoi paistaa itse vohvelinsa ja pyytää kokkia tekemään täytetyn munakkaan. Muuten esillä olivat klassiset mutta runsaat aamiaisruuat: sämpylöitä, kasviksia, lohta, jogurtteja, myslejä, hedelmäpaloja, muffinseja ja makeita piirakoita. Huomasin tosin tulevani aamulla täyteen jo munakkaasta, mutta söin silti vielä osan paistamastani vohvelista hillolla ja Nutellalla hedelmien kera.
Myös hotellin oma aulabaari on tyylikäs ja sen nojatuolit ovat mukavia. Olin iloinen siitä, että hotellin aulassa oli pieni 24h-myymälä. Ostin nimittäin siitä yhtenä iltana huoneeseeni caesarsalaatin, kun lähiruokakauppa oli jo mennyt kiinni kymmeneltä ja minuun oli iskenyt yöpalan nälkä.
Verrattuna muihin saman tasoisiin hotelleihin Vilnassa, Hilton oli edullinen, vain 47 €/yö. Kenties syy edullisempaan hintaan on se, että suurin osa muista laadukkaista hotelleista sijaitsee Vilnan Vanhassakaupungissa ja lisäksi osassa muista hotelleista on pieni kylpylä tai persoonallisempi sisustus.
Vanhankaupunki
Kiertelyä Vilnan hienoilla nähtävyyksillä
Pohjois-Euroopan suurin Vanhakaupunki on Vilnan vetonaula, eikä syyttä. Vanhankaupungin voi kokemukseni perusteella tiivistää kolmeen sanaan: kirkkoja, puistoja ja terasseja. Ja kaikki on kovin somaa! Toisin kuin monissa muissa kaupungeissa, Vilnan Vanhakaupunki eli Senamiestis ei ole pelkkä turistinähtävyys vaan se on säilynyt yhä myös tavallisena kaupunginosana, jossa asutaan, opiskellaan ja tehdään työtä.
Kävin Vilnan Vanhankaupungin laajalla alueella matkani aikana joka päivä kiertelemässä ja katsomassa eri nähtävyyksiä. Ihan ensiksi kuljin läpi pitkän Gedimino-pääkadun hotellilta Katedraalinaukiolle. Valkoisena korkeuksiin kohoavat Vilnan tuomiokirkko ja sen kellotorni olivat vaikuttava näky. Kirkossa pääsee yleensä näköalatasanteelle ja kellarin katakombeihin, mutta ne olivat nyt kiinni. Myöskään kellotornissa en päässyt yläkertaan ihailemaan maisemia, ainoastaan kellariin katsomaan veikeän videon tornin historiasta ja toiseen kerrokseen tornin pieneen museoon.
Eri uskonnot kohtasivat, kun aukion poikki kulki laulava hare krishna -ryhmä, jonka yksi jäsen lahjoitti minulle koristaan jonkinlaisen pehmeän taatelipallon. Etsin aukiolta ihmeitä tekevän laatan, jonka päällä voi seistä ja pyörähtää kolme kertaa ympäri ja esittää mielessään toiveen. Keskityin tosin sen verran laatan valokuvaamiseen, että unohdin tehdä pyörähdykset.
Aukiolta jatkoin matkaa suositulle Pilies-kadulla, joka oli täynnä terassiravintoloita ja ihmisvilinää. Toinen eläväinen paikka oli vähän kauempana sijainnut pitkä ja kapea Vokiečių-puistobulevardi, jota kaunisti suihkulähde ja muutama moderni veistos. Tunnelmaa voisi kuvailla sanalla eurooppalainen.
Vierailin myös muutamassa muussa kuuluisimmista kirkoista Vanhassakaupungissa. Kauniin vaaleansininen Aamunkoiton portti on yksi Vilnan maamerkeistä. Ostin sen läheltä, Bublery-kuplateepuodista herkullisen litsinmakuisen kuplajääteen, johon valitsin mangon- ja vadelmanmakuisia kuplia eli hillopalloja. Portin lähistöllä on huomaamaton ovi (tai ovi oli ainakin nyt huomaamaton rakennuksen korjaustöiden takia), mistä pääsin Pyhän Neitsyen kappeliin. Käytävää pitkin toiseen suuntaan kulkiessa päädyin krumeluuriin vaaleanpunaiseen kappeliin ja toiseen suuntaan kulkiessa portaita pitkin portin päälle, jossa oli Pyhän Neitsyen ikoni.
Suoraa tietä portilta päin kulkiessa vastaan tuli Vanhankaupungin keskipiste eli Rotuses aikste -aukio, jolla kohosi Vilnan kaupungintalo. Ensimmäisenä iltanani aukiolla oli menossa keskiaikamarkkinat ruokakojuineen. Menin kuitenkin markkinoiden sijasta syömään läheisen kävelykadun Lokys-ravintolaan, josta minulle oli vinkannut Vilnassa viime kesänä käynyt ystäväni. Nautin Lokysissä (nimi tarkoittaa karhua) klassisen liettualaisen ruuan, eli kylmän punajuurikeiton keitetyillä perunoilla, joka oli yllättävän hyvää, vaikka kuulostaakin arkiselta. Hintakin oli vain nelisen euroa. Koska olin hyvin nälkäinen, tilasin etukäteen myös yhdeksällä eurolla ruokaisen lämpimän leivän. Olin täynnä jo keiton jälkeen, mutta ahdoin suuhuni silti vielä leivän, joka olikin herkullinen. Talo tarjosi vielä lopuksi väkevän snapsin.
Rotuses aikste -aukion toisesta reunasta käännyin pienelle sivukadulle eli Kirjallisuuskadulle, joka on Mo-taidemuseon projekti. Vaaleansinisessä muurissa on yli 200 taidelaattaa, jotka kunnioittavat liettualaisia tai Liettuassa vaikuttaneita kirjailijoita. Kirjallisuusmuurin lähellä oli viihtyisä ja pieni bagelikahvila Beigelistai, jonka terassilla nautin lähtöpäivänä kasvisbagelin (tietysti täytteenä oli myös punajuurta, kun Liettuassa ollaan!) ja jääkahvin.
Kirjallisuuskadun lähistöllä sijaitsi myös Vilnan yliopisto ja Pyhän Johanneksen kirkko. Yliopiston pikkuisessa kaupassa myytiin kaikenlaisia paperituotteita ja kirjoja. Pyörähdin kaupassa, mutta en ostanut mitään. Pyhän Johanneksen kirkko oli näyttävä, ja sen huipulta aukeaisi kuulemma upea näköala, mutta näköalakerros oli kiinni vierailuni aikana.
En ollut pahoillani, vaikka useampi näköalapaikoista oli kiinni vierailuni aikana, koska pääsin heti tulopäivänäni ihailemaan huikeaa näköalaa Gediminasin tornista mäen päältä. Liettuan kansallismuseon kupeesta lähti euron kustantava funikulaari mäen päälle. Matkasin innoissani yksin tässä köysiratahississä. Mäen päällä sijaitsivat 1300-luvulta peräisin olevan Gediminasin linnoituksen rauniot ja punainen tiilitorni, jossa maksoin muutaman euron hintaisen pääsymaksun ja kipusin kierreportaita tornin huipulta. Kaupunkiin ja sitä halkovalle Vilnia-joelle aukeava maisema oli upea näky. 27 asteen helteellä tornin huipulla tuntuva tuulenvire teki terää.
Tornin jälkeen kävelin joen rantaan rantaterassille. Ostin viidellä eurolla muovilasissa tarjotun Aperol Spritz -drinkin ja istahdin säkkituolimaiselle penkille katselemaan jokea ja se vartta kulkevia ihmisiä. Terassin luona oli pari sightseeing-laivafirman paattia, mutta ne eivät näyttäneet liikennöivän enää illalla. Pääsin kuitenkin seuraavana päivänä veneajelulle, kun tein päiväretken Trakain linnaan.
Pohjois-Euroopan suurin Vanhakaupunki on Vilnan vetonaula, eikä syyttä. Vanhankaupungin voi kokemukseni perusteella tiivistää kolmeen sanaan: kirkkoja, puistoja ja terasseja. Ja kaikki on kovin somaa! Toisin kuin monissa muissa kaupungeissa, Vilnan Vanhakaupunki eli Senamiestis ei ole pelkkä turistinähtävyys vaan se on säilynyt yhä myös tavallisena kaupunginosana, jossa asutaan, opiskellaan ja tehdään työtä.
Kävin Vilnan Vanhankaupungin laajalla alueella matkani aikana joka päivä kiertelemässä ja katsomassa eri nähtävyyksiä. Ihan ensiksi kuljin läpi pitkän Gedimino-pääkadun hotellilta Katedraalinaukiolle. Valkoisena korkeuksiin kohoavat Vilnan tuomiokirkko ja sen kellotorni olivat vaikuttava näky. Kirkossa pääsee yleensä näköalatasanteelle ja kellarin katakombeihin, mutta ne olivat nyt kiinni. Myöskään kellotornissa en päässyt yläkertaan ihailemaan maisemia, ainoastaan kellariin katsomaan veikeän videon tornin historiasta ja toiseen kerrokseen tornin pieneen museoon.
Eri uskonnot kohtasivat, kun aukion poikki kulki laulava hare krishna -ryhmä, jonka yksi jäsen lahjoitti minulle koristaan jonkinlaisen pehmeän taatelipallon. Etsin aukiolta ihmeitä tekevän laatan, jonka päällä voi seistä ja pyörähtää kolme kertaa ympäri ja esittää mielessään toiveen. Keskityin tosin sen verran laatan valokuvaamiseen, että unohdin tehdä pyörähdykset.
Aukiolta jatkoin matkaa suositulle Pilies-kadulla, joka oli täynnä terassiravintoloita ja ihmisvilinää. Toinen eläväinen paikka oli vähän kauempana sijainnut pitkä ja kapea Vokiečių-puistobulevardi, jota kaunisti suihkulähde ja muutama moderni veistos. Tunnelmaa voisi kuvailla sanalla eurooppalainen.
Vierailin myös muutamassa muussa kuuluisimmista kirkoista Vanhassakaupungissa. Kauniin vaaleansininen Aamunkoiton portti on yksi Vilnan maamerkeistä. Ostin sen läheltä, Bublery-kuplateepuodista herkullisen litsinmakuisen kuplajääteen, johon valitsin mangon- ja vadelmanmakuisia kuplia eli hillopalloja. Portin lähistöllä on huomaamaton ovi (tai ovi oli ainakin nyt huomaamaton rakennuksen korjaustöiden takia), mistä pääsin Pyhän Neitsyen kappeliin. Käytävää pitkin toiseen suuntaan kulkiessa päädyin krumeluuriin vaaleanpunaiseen kappeliin ja toiseen suuntaan kulkiessa portaita pitkin portin päälle, jossa oli Pyhän Neitsyen ikoni.
Suoraa tietä portilta päin kulkiessa vastaan tuli Vanhankaupungin keskipiste eli Rotuses aikste -aukio, jolla kohosi Vilnan kaupungintalo. Ensimmäisenä iltanani aukiolla oli menossa keskiaikamarkkinat ruokakojuineen. Menin kuitenkin markkinoiden sijasta syömään läheisen kävelykadun Lokys-ravintolaan, josta minulle oli vinkannut Vilnassa viime kesänä käynyt ystäväni. Nautin Lokysissä (nimi tarkoittaa karhua) klassisen liettualaisen ruuan, eli kylmän punajuurikeiton keitetyillä perunoilla, joka oli yllättävän hyvää, vaikka kuulostaakin arkiselta. Hintakin oli vain nelisen euroa. Koska olin hyvin nälkäinen, tilasin etukäteen myös yhdeksällä eurolla ruokaisen lämpimän leivän. Olin täynnä jo keiton jälkeen, mutta ahdoin suuhuni silti vielä leivän, joka olikin herkullinen. Talo tarjosi vielä lopuksi väkevän snapsin.
Rotuses aikste -aukion toisesta reunasta käännyin pienelle sivukadulle eli Kirjallisuuskadulle, joka on Mo-taidemuseon projekti. Vaaleansinisessä muurissa on yli 200 taidelaattaa, jotka kunnioittavat liettualaisia tai Liettuassa vaikuttaneita kirjailijoita. Kirjallisuusmuurin lähellä oli viihtyisä ja pieni bagelikahvila Beigelistai, jonka terassilla nautin lähtöpäivänä kasvisbagelin (tietysti täytteenä oli myös punajuurta, kun Liettuassa ollaan!) ja jääkahvin.
Kirjallisuuskadun lähistöllä sijaitsi myös Vilnan yliopisto ja Pyhän Johanneksen kirkko. Yliopiston pikkuisessa kaupassa myytiin kaikenlaisia paperituotteita ja kirjoja. Pyörähdin kaupassa, mutta en ostanut mitään. Pyhän Johanneksen kirkko oli näyttävä, ja sen huipulta aukeaisi kuulemma upea näköala, mutta näköalakerros oli kiinni vierailuni aikana.
En ollut pahoillani, vaikka useampi näköalapaikoista oli kiinni vierailuni aikana, koska pääsin heti tulopäivänäni ihailemaan huikeaa näköalaa Gediminasin tornista mäen päältä. Liettuan kansallismuseon kupeesta lähti euron kustantava funikulaari mäen päälle. Matkasin innoissani yksin tässä köysiratahississä. Mäen päällä sijaitsivat 1300-luvulta peräisin olevan Gediminasin linnoituksen rauniot ja punainen tiilitorni, jossa maksoin muutaman euron hintaisen pääsymaksun ja kipusin kierreportaita tornin huipulta. Kaupunkiin ja sitä halkovalle Vilnia-joelle aukeava maisema oli upea näky. 27 asteen helteellä tornin huipulla tuntuva tuulenvire teki terää.
Tornin jälkeen kävelin joen rantaan rantaterassille. Ostin viidellä eurolla muovilasissa tarjotun Aperol Spritz -drinkin ja istahdin säkkituolimaiselle penkille katselemaan jokea ja se vartta kulkevia ihmisiä. Terassin luona oli pari sightseeing-laivafirman paattia, mutta ne eivät näyttäneet liikennöivän enää illalla. Pääsin kuitenkin seuraavana päivänä veneajelulle, kun tein päiväretken Trakain linnaan.
Užupisin mikrovaltio
Kokemassa rouheampaa ja hipimpää vilnalaisuutta
Vilnan Vanhassakaupungissa vierailin myös Vilnia-joen toisella puolella sijaitsevassa boheemissa Užupisin mikrovaltiossa. Užupis tarkoittaa "toisella puolella jokea". Kyseessä on kaupunginosa, joka leikkimielisesti julistautui vuonna 1997 itsenäiseksi Užupisin tasavallaksi. Tasavallan toiminta ilmenee ennen kaikkea erilaisina taidehankkeina. Alue oli ennen Vilnan laiminlyödyimpiä, ja monet nuoret taiteilijat valtasivat siellä hylättyjä taloja.
Saavuin Užupisiin Trakain suunnalta Boltin taksilta, koska olin ensiksi käynyt Trakain linnassa. Jos en olisi kartasta katsonut Užupisin rajoja, en olisi edes huomannut saapuneeni mikrovaltioon. Kaupunginosassa ei tosin ole samanlaisia mahtipontisia ja loisteliaan näyttäviä rakennuksia kuin muualla Vilnan Vanhassakaupungissa. Alueella on kuitenkin viehättäviä ja värikkäitä vanhoja kivirakennuksia ja eläväistä tunnelmaa, mistä pitävät huolen suositut terassit ja leikkipuistot.
Menin ensiksi syömään viihtyisään Maghrib-nimiseen marokkolaiseen ravintolaan, jossa oli lisäkseni vain kaksi muuta asiakasta. Tilasin täytetyn munakoison 8,50 eurolla ja marokkolaisen limonadin. Annos oli aika kevyt mutta herkullinen.
Jatkoin ravintolasta Užopio-tietä alaspäin, ja saavuin pian Užupisin pienelle keskusaukiolle. Aukiota koristi paikan symboli, korkean pylvään päällä torveen puhaltava enkeliveistos. Pylvään alapuolella on hauskan näköinen terassi, jonka joissakin pöydissä istuimina toimivat keinut. Iso terassi kuului läheisen rakennuksen pikkuiselle olutbaarille. Olisin halunnut testata keinut, mutta koska terassilla saattoi juoda vain olutta, jatkoin matkaani.
Saavuin alapuolellani virtaavalle kapealle Vilnia-joelle ja etsin katseellani Užupisin toista maamerkkiä, merenneitoveistosta. Bongasinkin soman merenneidon istumassa muurin syvennyksessä joen yläpuolella. Laskeutuessani joenpenkalle kuvaamaan merenneitoa lähempää, huomasin, että paikalla oli muitakin ihmisiä – ja kaikki paljain jaloin. Siltaan oli kiinnitetty roikkumaan nätisti maalattu pihakeinu ja sen yläpuolelle suuri unisieppari! Joen vesi ylettyi keinun kohdalla vain vähän yli nilkkojen, erityisesti kun joen pohja koostui isohkoista kivistä. Jonkin aikaa arvoin, uskallanko pyytää jotakuta tuntematonta ottamaan minusta kuvan kamerallani. Sitten päätin tarttua tilaisuuteen.
Minua ennen keinussa kävi liettualainen äiti kahden pienen lapsen kanssa, ja pyysin tätä naista ottamaan minusta kuvan. Jätin lenkkarit ja sukat joen törmälle, ja varovasti taiteilin vedessä olevia kiviä pitkin keinulle. Nostin ensiksi pienen reppuni ja pienen olkalaukkuni keinun päälle ja ähelsin sitten itseni ylös yllättävän korkealla roikkuvaan keinuun. Oli hieno fiilis keinua joen päällä.
Pyörähdin vielä yllättävän kalliissa Užupisin turistimyymälässä rakkauslukkosillan luona, ja palasin takaisin päin Užupisin keskuksen suuntaan. Kävin lukemassa englanniksi paikan säännöt muurista, johon sääntötaulut oli kiinnitetty lukuisilla kielilä (ei kuitenkaan suomeksi).
Kaupunginosa on kuuluisa monista taidegallerioistaan, mutta ne olivat jo ehtineet mennä kiinni, koska kello läheni jo viittä lauantaina. Näin kuitenkin katutaidetta talojen seinillä ja joenpenkalla, jossa oli myös paljon porukoita hengaamassa olutpullojen ja marisätkien kanssa. Suuntasin enkeliveistoksen luona olevan Coffee1-kahvilan miniterassille, koska olin lukenut netistä, että kyseessä on alueen asukkaiden oma suosikkikahvila. Paikka olikin viihtyisä, ja sen jäätelövalikoima suuri. Ostin vaaleanvihreää Earl Grey -jäätelöä ja vegaanista suklaajäätelöä. Ne eivät olleetkaan palloja, vaan pieniä jäätelökippoja. Vastapäätä terassia oli liike, jossa myytiin avoimesti marijuanaa.
Užupisin yliopiston takaa löysin reitin ylös vihreälle Altana-kukkulalle. Kukkulalta aukeni hieno näkymä Vilnaan, ja siellä istuskeli ruohikolla nuorisoa viettämässä iltaa. Olin ex tempore ajatellut käveleväni Altana-mäen kautta Kolmen ristin monumentille, joka sijaitsee kukkulalla Kalnųn puistossa. Kuitenkin mäeltä lähti alaspäin niin huimaavan jyrkkiä ja hoitamattomia kinttupolkuja, että peräännyin. Kuvittelin itseni jo vierimässä alas kukkulaa mullan peitossa.
Päätin poistua Užupista siltaa pitkin, ja siirtyä syömään ja elokuviin Vilnan uudemmalle puolelle. Užupisin rento tunnelma jätti jälkeensä hyvän mielen.
Vilnan Vanhassakaupungissa vierailin myös Vilnia-joen toisella puolella sijaitsevassa boheemissa Užupisin mikrovaltiossa. Užupis tarkoittaa "toisella puolella jokea". Kyseessä on kaupunginosa, joka leikkimielisesti julistautui vuonna 1997 itsenäiseksi Užupisin tasavallaksi. Tasavallan toiminta ilmenee ennen kaikkea erilaisina taidehankkeina. Alue oli ennen Vilnan laiminlyödyimpiä, ja monet nuoret taiteilijat valtasivat siellä hylättyjä taloja.
Saavuin Užupisiin Trakain suunnalta Boltin taksilta, koska olin ensiksi käynyt Trakain linnassa. Jos en olisi kartasta katsonut Užupisin rajoja, en olisi edes huomannut saapuneeni mikrovaltioon. Kaupunginosassa ei tosin ole samanlaisia mahtipontisia ja loisteliaan näyttäviä rakennuksia kuin muualla Vilnan Vanhassakaupungissa. Alueella on kuitenkin viehättäviä ja värikkäitä vanhoja kivirakennuksia ja eläväistä tunnelmaa, mistä pitävät huolen suositut terassit ja leikkipuistot.
Menin ensiksi syömään viihtyisään Maghrib-nimiseen marokkolaiseen ravintolaan, jossa oli lisäkseni vain kaksi muuta asiakasta. Tilasin täytetyn munakoison 8,50 eurolla ja marokkolaisen limonadin. Annos oli aika kevyt mutta herkullinen.
Jatkoin ravintolasta Užopio-tietä alaspäin, ja saavuin pian Užupisin pienelle keskusaukiolle. Aukiota koristi paikan symboli, korkean pylvään päällä torveen puhaltava enkeliveistos. Pylvään alapuolella on hauskan näköinen terassi, jonka joissakin pöydissä istuimina toimivat keinut. Iso terassi kuului läheisen rakennuksen pikkuiselle olutbaarille. Olisin halunnut testata keinut, mutta koska terassilla saattoi juoda vain olutta, jatkoin matkaani.
Saavuin alapuolellani virtaavalle kapealle Vilnia-joelle ja etsin katseellani Užupisin toista maamerkkiä, merenneitoveistosta. Bongasinkin soman merenneidon istumassa muurin syvennyksessä joen yläpuolella. Laskeutuessani joenpenkalle kuvaamaan merenneitoa lähempää, huomasin, että paikalla oli muitakin ihmisiä – ja kaikki paljain jaloin. Siltaan oli kiinnitetty roikkumaan nätisti maalattu pihakeinu ja sen yläpuolelle suuri unisieppari! Joen vesi ylettyi keinun kohdalla vain vähän yli nilkkojen, erityisesti kun joen pohja koostui isohkoista kivistä. Jonkin aikaa arvoin, uskallanko pyytää jotakuta tuntematonta ottamaan minusta kuvan kamerallani. Sitten päätin tarttua tilaisuuteen.
Minua ennen keinussa kävi liettualainen äiti kahden pienen lapsen kanssa, ja pyysin tätä naista ottamaan minusta kuvan. Jätin lenkkarit ja sukat joen törmälle, ja varovasti taiteilin vedessä olevia kiviä pitkin keinulle. Nostin ensiksi pienen reppuni ja pienen olkalaukkuni keinun päälle ja ähelsin sitten itseni ylös yllättävän korkealla roikkuvaan keinuun. Oli hieno fiilis keinua joen päällä.
Pyörähdin vielä yllättävän kalliissa Užupisin turistimyymälässä rakkauslukkosillan luona, ja palasin takaisin päin Užupisin keskuksen suuntaan. Kävin lukemassa englanniksi paikan säännöt muurista, johon sääntötaulut oli kiinnitetty lukuisilla kielilä (ei kuitenkaan suomeksi).
Kaupunginosa on kuuluisa monista taidegallerioistaan, mutta ne olivat jo ehtineet mennä kiinni, koska kello läheni jo viittä lauantaina. Näin kuitenkin katutaidetta talojen seinillä ja joenpenkalla, jossa oli myös paljon porukoita hengaamassa olutpullojen ja marisätkien kanssa. Suuntasin enkeliveistoksen luona olevan Coffee1-kahvilan miniterassille, koska olin lukenut netistä, että kyseessä on alueen asukkaiden oma suosikkikahvila. Paikka olikin viihtyisä, ja sen jäätelövalikoima suuri. Ostin vaaleanvihreää Earl Grey -jäätelöä ja vegaanista suklaajäätelöä. Ne eivät olleetkaan palloja, vaan pieniä jäätelökippoja. Vastapäätä terassia oli liike, jossa myytiin avoimesti marijuanaa.
Užupisin yliopiston takaa löysin reitin ylös vihreälle Altana-kukkulalle. Kukkulalta aukeni hieno näkymä Vilnaan, ja siellä istuskeli ruohikolla nuorisoa viettämässä iltaa. Olin ex tempore ajatellut käveleväni Altana-mäen kautta Kolmen ristin monumentille, joka sijaitsee kukkulalla Kalnųn puistossa. Kuitenkin mäeltä lähti alaspäin niin huimaavan jyrkkiä ja hoitamattomia kinttupolkuja, että peräännyin. Kuvittelin itseni jo vierimässä alas kukkulaa mullan peitossa.
Päätin poistua Užupista siltaa pitkin, ja siirtyä syömään ja elokuviin Vilnan uudemmalle puolelle. Užupisin rento tunnelma jätti jälkeensä hyvän mielen.
Kansanmurhan uhrien museo ja Mo-taidemuseo
Sivistymässä kiinnostavissa museoissa
Etsin etukäteen tietoja Vilnan museoista. Kiinnostavia kohteita olisi ollut useampi, mutta koska olen jo matkoillani nähnyt niin paljon vanhaa taidetta ja eri maiden historiaa esitteleviä museoita, valitsin tällä kertaa kohteiksi Kansanmurhan uhrien museon ja Nykytaiteen museon nimeltä Mo.
Kansanmurhan uhrien museolle oli hotelilltani vain 300 metrin kävelymatka. Museo sijaitsi lähes huomaamattomasti vanhassa jugend-talossa. Sisäänpääsy maksoi ainoastaan neljä euroa, mutta opiskelijana olisin päässyt sisälle eurolla! Kuitenkin vierailupäivänäni museoon oli maksuton sisäänpääsy, koska samana päivänä vietettiin stalinismin ja natsismin uhrien eurooppalaista muistopäivää. Samana päivänä juhlistettiin lisäksi sitä, että 23.8.1989 yli miljoona ihmistä Virossa, Latviassa ja Liettuassa muodostivat ihmisketjun pitäen toisiaan kädestä kiinni ja vaativat Neuvostoliiton miehityksen lopettamista. Oli siis teeman puolesta hyvin ajoitettu museovierailu!
Museon verkkosivujen mukaan valokuvaaminen museossa maksoi kaksi euroa, mutta nyt sitäkään maksua ei peritty. Aluksi kiertelin museon ensimmäisen kerroksen huoneissa, joissa oli runsaasti tekstiä ja mustavalkoisia valokuvia toisen maailmansodan aikaisista taisteluista Liettuassa. Tämä osuus oli aika puuduttava, enkä jaksanut keskittyä jokaiseen tekstiin. Kiinnostavinta oli maanalaisen korsun pienoismalli.
Museo kertoi siis toisesta maailmansodasta liettualaisten silmin sekä liettualaisista uhreista Natsi-Saksan sotilaiden marssittua Liettuaan 1941–44 ja sitten Neuvostoliiton miehitettyä maan 1944–90. Molempina aikoina lukematon määrä liettualaisia joutui vankilaan, katosi tai sai surmansa miehittäjien käsissä.
Kiinnostukseni heräsi kunnolla, kun menin museon pihalle. Sieltä löytyi KGB:n entinen vankila, jossa saattoi kierrellä. Lisää vanki-, kidutus- ja erityskoppeja ja vakoiluhuoneita löytyy museon kellarikerroksesta. KGB piti vankilassa toisinajattelijoita, joiden uskoi kapinoivan sortokoneistoa vastaan. Kyseessä on siis oikea entinen vankila, jonka “päälle” museo on rakennettu. Museorakennuksen toisessa kerroksesta tutustuin KGB:n vakoilumenetelmiin ja toimintaan. Tämä oli myös kiehtova osuus, vaikka tunnenkin aihetta aika hyvin ennestään. Viimeinen näyttely on omistettu vuosien 1954–91 vastarintaliikkeille, ja tämä ihmisten toivo ja sitkeys jättivät minulle museokierroksesta hieman edes optimistisen olon.
Aivan erilainen museokokemus oli sitten Modernin taiteen museo Mo, joka sijaitsi Vilnan Vanhankaupungin laitamilla. Hurautin Gedimino-pääkadulta paikalle vartissa sähköpotkulaudalla. Mo-museo on liettualaisten tutkijoiden ja hyväntekijöiden Danguolė ja Viktoras Butkusin hanke, ja tämä yksityinen museo avasi ovensa lokakuussa 2018. Museolla oli jo ennen sen avautumista ollut vuosien ajan “avoin museo” -projekteja, joista yksi on aiemmin vierailemani Kirjallisuuskatu. Mo pyrkii yhä levittäytymään seiniensä ulkopuolelle erilaisilla taideteoksilla kaupungin kaduilla.
Kiertelin ensiksi museon pienellä ja vehreällä pihalla, jossa oli näyttäviä taideteoksia ja leijui erikoinen makea kasvintuoksu. Erityisesti pidin suurista King Kongin käsistä roikkumassa verkkoaidassa. Valkoinen ja lasinen museorakennus kiilteli uutuuttaan. Kesäkuussa oli avautunut brittiläisen elokuvaohjaaja Peter Greenawayn ja hänen vaimonsa, hollantilaisen multimediataiteilija ja ohjaaja Saskia Boddeken yhteisnäyttely Why Is It Hard to Love?, joka oli kuin elokuva, johon katsoja astuu sisälle. Hämärästi valaistu näyttely muistutti erikoisia, ehkä vähän karmivia syntymäpäiväjuhlia. Tuoleille on aseteltu paperisia juhlahattuja ja tuolien yläpuolelle syttyy aina välillä lamppu. Seiniä kiersivät liettualaisten taiteilijoiden maalaukset, jotka sopivat näyttelyn teemaan.
Toisessa kerroksessa oli pienempi näyttelytila. Vierailuni aikana siellä oli esillä Liettuasta Yhdysvaltoihin muuttaneen runoilija ja avatgarde-elokuvatekijän Jonas Mekesin (1922–2019) ottamia valokuvia kohtaamistaan taide- ja viihdemaailman tähdistä Yhdysvalloissa. Uteliaana pörräsin myös museon kaupassa, mutta en löytänyt sieltä sopivaa ostettavaa.
Etsin etukäteen tietoja Vilnan museoista. Kiinnostavia kohteita olisi ollut useampi, mutta koska olen jo matkoillani nähnyt niin paljon vanhaa taidetta ja eri maiden historiaa esitteleviä museoita, valitsin tällä kertaa kohteiksi Kansanmurhan uhrien museon ja Nykytaiteen museon nimeltä Mo.
Kansanmurhan uhrien museolle oli hotelilltani vain 300 metrin kävelymatka. Museo sijaitsi lähes huomaamattomasti vanhassa jugend-talossa. Sisäänpääsy maksoi ainoastaan neljä euroa, mutta opiskelijana olisin päässyt sisälle eurolla! Kuitenkin vierailupäivänäni museoon oli maksuton sisäänpääsy, koska samana päivänä vietettiin stalinismin ja natsismin uhrien eurooppalaista muistopäivää. Samana päivänä juhlistettiin lisäksi sitä, että 23.8.1989 yli miljoona ihmistä Virossa, Latviassa ja Liettuassa muodostivat ihmisketjun pitäen toisiaan kädestä kiinni ja vaativat Neuvostoliiton miehityksen lopettamista. Oli siis teeman puolesta hyvin ajoitettu museovierailu!
Museon verkkosivujen mukaan valokuvaaminen museossa maksoi kaksi euroa, mutta nyt sitäkään maksua ei peritty. Aluksi kiertelin museon ensimmäisen kerroksen huoneissa, joissa oli runsaasti tekstiä ja mustavalkoisia valokuvia toisen maailmansodan aikaisista taisteluista Liettuassa. Tämä osuus oli aika puuduttava, enkä jaksanut keskittyä jokaiseen tekstiin. Kiinnostavinta oli maanalaisen korsun pienoismalli.
Museo kertoi siis toisesta maailmansodasta liettualaisten silmin sekä liettualaisista uhreista Natsi-Saksan sotilaiden marssittua Liettuaan 1941–44 ja sitten Neuvostoliiton miehitettyä maan 1944–90. Molempina aikoina lukematon määrä liettualaisia joutui vankilaan, katosi tai sai surmansa miehittäjien käsissä.
Kiinnostukseni heräsi kunnolla, kun menin museon pihalle. Sieltä löytyi KGB:n entinen vankila, jossa saattoi kierrellä. Lisää vanki-, kidutus- ja erityskoppeja ja vakoiluhuoneita löytyy museon kellarikerroksesta. KGB piti vankilassa toisinajattelijoita, joiden uskoi kapinoivan sortokoneistoa vastaan. Kyseessä on siis oikea entinen vankila, jonka “päälle” museo on rakennettu. Museorakennuksen toisessa kerroksesta tutustuin KGB:n vakoilumenetelmiin ja toimintaan. Tämä oli myös kiehtova osuus, vaikka tunnenkin aihetta aika hyvin ennestään. Viimeinen näyttely on omistettu vuosien 1954–91 vastarintaliikkeille, ja tämä ihmisten toivo ja sitkeys jättivät minulle museokierroksesta hieman edes optimistisen olon.
Aivan erilainen museokokemus oli sitten Modernin taiteen museo Mo, joka sijaitsi Vilnan Vanhankaupungin laitamilla. Hurautin Gedimino-pääkadulta paikalle vartissa sähköpotkulaudalla. Mo-museo on liettualaisten tutkijoiden ja hyväntekijöiden Danguolė ja Viktoras Butkusin hanke, ja tämä yksityinen museo avasi ovensa lokakuussa 2018. Museolla oli jo ennen sen avautumista ollut vuosien ajan “avoin museo” -projekteja, joista yksi on aiemmin vierailemani Kirjallisuuskatu. Mo pyrkii yhä levittäytymään seiniensä ulkopuolelle erilaisilla taideteoksilla kaupungin kaduilla.
Kiertelin ensiksi museon pienellä ja vehreällä pihalla, jossa oli näyttäviä taideteoksia ja leijui erikoinen makea kasvintuoksu. Erityisesti pidin suurista King Kongin käsistä roikkumassa verkkoaidassa. Valkoinen ja lasinen museorakennus kiilteli uutuuttaan. Kesäkuussa oli avautunut brittiläisen elokuvaohjaaja Peter Greenawayn ja hänen vaimonsa, hollantilaisen multimediataiteilija ja ohjaaja Saskia Boddeken yhteisnäyttely Why Is It Hard to Love?, joka oli kuin elokuva, johon katsoja astuu sisälle. Hämärästi valaistu näyttely muistutti erikoisia, ehkä vähän karmivia syntymäpäiväjuhlia. Tuoleille on aseteltu paperisia juhlahattuja ja tuolien yläpuolelle syttyy aina välillä lamppu. Seiniä kiersivät liettualaisten taiteilijoiden maalaukset, jotka sopivat näyttelyn teemaan.
Toisessa kerroksessa oli pienempi näyttelytila. Vierailuni aikana siellä oli esillä Liettuasta Yhdysvaltoihin muuttaneen runoilija ja avatgarde-elokuvatekijän Jonas Mekesin (1922–2019) ottamia valokuvia kohtaamistaan taide- ja viihdemaailman tähdistä Yhdysvalloissa. Uteliaana pörräsin myös museon kaupassa, mutta en löytänyt sieltä sopivaa ostettavaa.
Trakain linna
Prinsessaa leikkimässä ja virkistävällä veneajalulla
Halusin tehdä päiväretken Trakain linnaan, joka on Liettuan suosituimpia nähtävyyksiä. Linna sijaitsee lyhyen matkan päässä Vilnasta, Liettuan entisessä pääkaupungissa Trakaissa.
Google Mapsin mukaan olisin julkisilla liikennevälineillä joutunut ottamaan useamman kulkuvälineen ja matkanteko olisi kestänyt puolitoista tuntia. Google Maps ehdotti myös Boltin taksin ottamista, jolloin matka kestäisi vain puoli tuntia. Päätin siis säästää aikaa, ja matkustaa mukavasti Boltin taksilla, joka vei hotellin edestä linnan luo. Julkisilla matka olisi maksanut vain muutaman euron, mutta Bolt kustansi 20 euroa. Uskon, että matkanteko näin oli kuitenkin hintansa väärtti.
Kävellessäni linnalle ihastelin Trakain värikkäitä puutaloja. Linna sijaitsi Galve-järven saarella, jonne vie pitkä kävelysilta mantereelta. En ollut ottanut huomioon sitä, että lauantaina keskipäivällä linnaan oli menossa aika moni muukin ihminen. Silta saareen oli solkenaan väkeä, ja yritin epätoivoisesti ottaa sillalla selfietä, jossa takanani ei olisi muita ihmisiä. Onneksi linnaan ei kuitenkaan tarvinnut jonottaa sisälle. Tavallinen sisäänpääsylippu maksoi kahdeksan euroa ja opiskelijalippu neljä euroa. Iso linna myös imi hyvin väkeä sisään, eikä itse linnassa ollut ruuhkaa.
1300-luvulla rakennettu punainen linna edustaa goottilaista arkkitehtuuria ja on satumainen näky erityisesti mantereen puolelta katsottuna. Linna on torneineen kuin repäisty satukirjan sivuilta. Sisällä pääsee kiertelemään useassa kerroksessa eri huoneissa, joissa on esillä haarniskoja ja aseita sekä vitriineissä linnan entisiä esineitä ja huonekaluja. Matalammassa piharakennuksessa on useassa huoneessa esillä “hienostuneempia” ja pienempiä esineitä: keraamisia koriste-esineitä, viuhkoja, päivänvarjoja ja kauniita lasivaaseja. Todella kaunista!
Poistuessani linnasta huomasin, että linnan edestä oli lähdössä hetken päästä puinen musta laiva. Kyyti maksoi vain viisi euroa käteisellä ja kesti 45 minuuttia. Laiva oli lähes täynnä, mutta mahduin istumaan reunaa kiertävälle penkille. Laivassa oli myös kioski, josta saattoi käteisellä ostaa juomia sekä pientä purtavaa kuten sipsejä. Yritin ostaa kioskista kahvin, mutta myyjällä ei ollut maitoa, joten luovuin hommasta.
Matkan aikana kaiuttimista kuului liettuankielinen selostus rannan nähtävyyksistä. Asioituani kioskilla myyjä vaihtoi kuulutuksen englanninkieliseksi. En kuitenkaan saanut nauhoitetusta selostuksesta oikein mitään selvää muiden matkustajien pulinan ja tuulen takia. Tämä ei oikeastaan edes haitannut, sillä keskityin katselemaan kauniita maisemia ja lepuuttamaan jalkojani. Laivaan hypätessäni olin ymmärtänyt kuljettajan puheesta, että vene matkaa takaisin Vilnaan. Kuitenkin istuessani kyydissä ymmärsin jossain välissä, että laiva vain kiertää linnasaaren.
Laivamatkan jälkeen olin hyvin nälkäinen ja kiertelin läpi mantereen puoleisen rannan lukuisia ravintoloita, mutta kaikki ravintolat olivat aika täynnä ja näyttivät myyvän vain lapsiperheturisteille suunnattua “tivoliruokaa”, kuten hodareita ja pitsapaloja. Tilasin siksi uuden Boltin viemään minut takaisin Vilnaan. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen kyytini saapuikin ja karautin Vilnaan syömään.
Halusin tehdä päiväretken Trakain linnaan, joka on Liettuan suosituimpia nähtävyyksiä. Linna sijaitsee lyhyen matkan päässä Vilnasta, Liettuan entisessä pääkaupungissa Trakaissa.
Google Mapsin mukaan olisin julkisilla liikennevälineillä joutunut ottamaan useamman kulkuvälineen ja matkanteko olisi kestänyt puolitoista tuntia. Google Maps ehdotti myös Boltin taksin ottamista, jolloin matka kestäisi vain puoli tuntia. Päätin siis säästää aikaa, ja matkustaa mukavasti Boltin taksilla, joka vei hotellin edestä linnan luo. Julkisilla matka olisi maksanut vain muutaman euron, mutta Bolt kustansi 20 euroa. Uskon, että matkanteko näin oli kuitenkin hintansa väärtti.
Kävellessäni linnalle ihastelin Trakain värikkäitä puutaloja. Linna sijaitsi Galve-järven saarella, jonne vie pitkä kävelysilta mantereelta. En ollut ottanut huomioon sitä, että lauantaina keskipäivällä linnaan oli menossa aika moni muukin ihminen. Silta saareen oli solkenaan väkeä, ja yritin epätoivoisesti ottaa sillalla selfietä, jossa takanani ei olisi muita ihmisiä. Onneksi linnaan ei kuitenkaan tarvinnut jonottaa sisälle. Tavallinen sisäänpääsylippu maksoi kahdeksan euroa ja opiskelijalippu neljä euroa. Iso linna myös imi hyvin väkeä sisään, eikä itse linnassa ollut ruuhkaa.
1300-luvulla rakennettu punainen linna edustaa goottilaista arkkitehtuuria ja on satumainen näky erityisesti mantereen puolelta katsottuna. Linna on torneineen kuin repäisty satukirjan sivuilta. Sisällä pääsee kiertelemään useassa kerroksessa eri huoneissa, joissa on esillä haarniskoja ja aseita sekä vitriineissä linnan entisiä esineitä ja huonekaluja. Matalammassa piharakennuksessa on useassa huoneessa esillä “hienostuneempia” ja pienempiä esineitä: keraamisia koriste-esineitä, viuhkoja, päivänvarjoja ja kauniita lasivaaseja. Todella kaunista!
Poistuessani linnasta huomasin, että linnan edestä oli lähdössä hetken päästä puinen musta laiva. Kyyti maksoi vain viisi euroa käteisellä ja kesti 45 minuuttia. Laiva oli lähes täynnä, mutta mahduin istumaan reunaa kiertävälle penkille. Laivassa oli myös kioski, josta saattoi käteisellä ostaa juomia sekä pientä purtavaa kuten sipsejä. Yritin ostaa kioskista kahvin, mutta myyjällä ei ollut maitoa, joten luovuin hommasta.
Matkan aikana kaiuttimista kuului liettuankielinen selostus rannan nähtävyyksistä. Asioituani kioskilla myyjä vaihtoi kuulutuksen englanninkieliseksi. En kuitenkaan saanut nauhoitetusta selostuksesta oikein mitään selvää muiden matkustajien pulinan ja tuulen takia. Tämä ei oikeastaan edes haitannut, sillä keskityin katselemaan kauniita maisemia ja lepuuttamaan jalkojani. Laivaan hypätessäni olin ymmärtänyt kuljettajan puheesta, että vene matkaa takaisin Vilnaan. Kuitenkin istuessani kyydissä ymmärsin jossain välissä, että laiva vain kiertää linnasaaren.
Laivamatkan jälkeen olin hyvin nälkäinen ja kiertelin läpi mantereen puoleisen rannan lukuisia ravintoloita, mutta kaikki ravintolat olivat aika täynnä ja näyttivät myyvän vain lapsiperheturisteille suunnattua “tivoliruokaa”, kuten hodareita ja pitsapaloja. Tilasin siksi uuden Boltin viemään minut takaisin Vilnaan. Parinkymmenen minuutin odottelun jälkeen kyytini saapuikin ja karautin Vilnaan syömään.
Vilna–Helsinki
Vilna hurmasi monipuolisuudellaan
Odotin Vilnan matkalta etukäteen näyttävää ja tunnelmallista Vanhaakaupunkia, kesäistä kiertelyä kaupungin kaduilla ja puistoissa, kaunista arkkitehtuuria, söpöjä kahviloita, lyhyitä välimatkoja paikasta toiseen ja edullista hintatasoa. Hotellilta odotin laatua, koska kyseessä on Hilton, mutta jopa Liettuan mittapuulla edullinen yöpyminen epäilytti etukäteen. Kaikki Vilnan matkaan lataamani odotukset kuitenkin toteutuivat, ja hotellikin paljastui erinomaiseksi!
Yllätyin positiivisesti siitä, että Vilnassa oli lämpimämpi ja aurinkoisempi sää kuin samaan aikaan Helsingissä. En ollut varautunut etukäteen siihen, kuinka rikki kävelisin jalkani. Jos nyt lähtisin uudestaan matkaan, käyttäisin heti ensimmäisestä päivästä lähtien sähköpotkulautoja kävelemisen sijasta.
Sain onneksi paluulennon vasta puoli yhdeksäksi illalla, joten minulla oli vielä lähes koko maanantaipäivä vielä aikaa pyöriä Vilnan Vanhassakaupungissa. Saatoin jättää matkatavarani siksi aikaa säilytykseen hotelliin. Kuuden maissa nappasin bussin hotellin luota ja olin vartissa lentokentällä.
Vilnan lentokenttä on kauniissa vanhassa rakennuksessa, jonka ulko-oven luona on kreikkalaistyyliset pylväät ja sisällä näyttävä jugend-aula. Istuskelin lentokentällä ikkunan vieressä kirjakauppa-kahvilan nojatuolilla, jossa oli samalla latauspiste puhelimelle. Ehdin vielä kokea viimeisen liettualaisen kokemuksen, kun ostin kahvilasta joulukuusta muistuttavan šakotis-kakun (nimi tarkoittaa kirjaimellisesti oksaista tai haaraista).
Tahtoisin matkustaa Vilnaan toistekin, koska kaupunki on niin kaunis ja edullinen – paljon kiinnostavaa jäi vielä näkemättä. Haluaisin vielä kokea muun muassa kävelyn Vilnan linnoituksen muureilla ja matkata ylös televisiotorniin sekä nähdä Cac-nykytaiteenkeskuksen, Liettuan kansallismuseon ja Liettuan suurherttuan palatsin. Tekisin mielelläni myös päiväretket Europos Parkas -ulkoilmataidemuseoon ja Vichy-vesihuvipuistoon. Tahtoisin vierailla pääkadun kissakahvilassa, jonne olisi pitänyt varata pöytä verkkosivujen kautta edellisenä päivänä.
Vilna on kuulemma myös tunnelmallinen joulukaupunki suurilla joulumarkkinoillaan, joten ehkä ensi kerralla matkustan Vilnaan joululomalla. Tosin kesäinen Vilna oli niin lämmin ja vehreä, että uusi kesäreissukin houkuttelisi. Eli ei muuta kuin uutta reissua suunnittelemaan!
Odotin Vilnan matkalta etukäteen näyttävää ja tunnelmallista Vanhaakaupunkia, kesäistä kiertelyä kaupungin kaduilla ja puistoissa, kaunista arkkitehtuuria, söpöjä kahviloita, lyhyitä välimatkoja paikasta toiseen ja edullista hintatasoa. Hotellilta odotin laatua, koska kyseessä on Hilton, mutta jopa Liettuan mittapuulla edullinen yöpyminen epäilytti etukäteen. Kaikki Vilnan matkaan lataamani odotukset kuitenkin toteutuivat, ja hotellikin paljastui erinomaiseksi!
Yllätyin positiivisesti siitä, että Vilnassa oli lämpimämpi ja aurinkoisempi sää kuin samaan aikaan Helsingissä. En ollut varautunut etukäteen siihen, kuinka rikki kävelisin jalkani. Jos nyt lähtisin uudestaan matkaan, käyttäisin heti ensimmäisestä päivästä lähtien sähköpotkulautoja kävelemisen sijasta.
Sain onneksi paluulennon vasta puoli yhdeksäksi illalla, joten minulla oli vielä lähes koko maanantaipäivä vielä aikaa pyöriä Vilnan Vanhassakaupungissa. Saatoin jättää matkatavarani siksi aikaa säilytykseen hotelliin. Kuuden maissa nappasin bussin hotellin luota ja olin vartissa lentokentällä.
Vilnan lentokenttä on kauniissa vanhassa rakennuksessa, jonka ulko-oven luona on kreikkalaistyyliset pylväät ja sisällä näyttävä jugend-aula. Istuskelin lentokentällä ikkunan vieressä kirjakauppa-kahvilan nojatuolilla, jossa oli samalla latauspiste puhelimelle. Ehdin vielä kokea viimeisen liettualaisen kokemuksen, kun ostin kahvilasta joulukuusta muistuttavan šakotis-kakun (nimi tarkoittaa kirjaimellisesti oksaista tai haaraista).
Tahtoisin matkustaa Vilnaan toistekin, koska kaupunki on niin kaunis ja edullinen – paljon kiinnostavaa jäi vielä näkemättä. Haluaisin vielä kokea muun muassa kävelyn Vilnan linnoituksen muureilla ja matkata ylös televisiotorniin sekä nähdä Cac-nykytaiteenkeskuksen, Liettuan kansallismuseon ja Liettuan suurherttuan palatsin. Tekisin mielelläni myös päiväretket Europos Parkas -ulkoilmataidemuseoon ja Vichy-vesihuvipuistoon. Tahtoisin vierailla pääkadun kissakahvilassa, jonne olisi pitänyt varata pöytä verkkosivujen kautta edellisenä päivänä.
Vilna on kuulemma myös tunnelmallinen joulukaupunki suurilla joulumarkkinoillaan, joten ehkä ensi kerralla matkustan Vilnaan joululomalla. Tosin kesäinen Vilna oli niin lämmin ja vehreä, että uusi kesäreissukin houkuttelisi. Eli ei muuta kuin uutta reissua suunnittelemaan!
